SOTE-muutoksen myötä kunnat ovat jälleen saman tutun kysymyksen äärellä. Mitkä ovat kunnan tärkeimpiä tehtäviä, joihin tulisi keskittyä? Mitä palveluja tuotetaan itse ja mitä ja miten ostetaan ulkopuolelta? Kuntien teknisten sektoreiden painoarvo kasvaa ja nyt on hyvä sauma miettiä strategisia kysymyksiä.
Eteenpäin ajelehtimista
Valtiosihteerinä vuosina 1995-2013 toiminut Raimo Sailas esitti vuonna 2008 kuntien tehtävien tärkeysjärjestykseksi seuraavaa:
- Vesi- ja viemäriverkoston kunnossapito, ”jos korjauksia lykätään, menee rahaa vieläkin enemmän”
- Muu infrastruktuurin, katu- ja tieverkoston ylläpitäminen “ei sitä omaisuutta, joka on rakennettu, pidä päästä rappeutumaan”
- Vanhustenhuolto ja terveyskeskukset “haaste, miten hoidetaan sivistyneesti, vaatii paljon voimavaroja”
Kuitenkin kuntatekniikan osalta monessa kunnassa on käytännössä kuljettu niukkuuden polkua pitkin ja Sailaksen esittämän priorisointilistan kaksi ensimmäistä kohtaa ovatkin kuntien tärkeyslistoilla huomattavasti alempana. Juustohöylä on heilunut etenkin käyttötalouden menojen osalta ja infraomaisuus voi huonosti. Omat resurssit ovat luonnollisen poistuman kautta vähentyneet ja ostopalveluja on lisätty. Henkilöstöstä usein alasajolta vaikuttavaan kehitykseen ei ole saatu selkeää tavoitetta missään vaiheessa. Sammuttaako viimeinen valot? Kuntalaivan suunta muuttuu pahimmillaan valtuustokausittain. Yli valtuustokausien toimintaa ohjaavat pitkäjänteiset kuntatekniikan palvelu- ja hankintastrategiat puuttuvat. Tilanne aiheuttaa epätietoisuuden lisäksi työpahoinvointia monella eri tapaa. Henkilöstöä epätietoisuus tulevasta syö motivaatiota ja vie pois pohjan oman toiminnan kehittämistä. Samaan aikaan omien resurssien vähentyessä tehtäväkenttä pysyy samana ja montaa kuntatyöntekijää kalvaakin riittämättömyyden tunne. Aika kuluu kokouksissa istuen ja vain pakollinen pystytään tekemään. Koko alan kehittymisen kannalta katsottuna suuntaus on vähintäänkin huolestuttava.
Palvelustrategioiden linjauksia
Harvojen olemassa olevien kuntien teknisen sektorin palvelustrategioissa toistuvat saman tyyppiset rajaukset. Infran rakentamisen osalta etenkin pienissä ja keskisuurissa kaupungeissa tyypillinen linjaus on ollut korjausrakentamiseen keskittyminen. Selväpiirteisempi ja helpommin hankittavissa oleva uudisrakentaminen hankitaan ulkopuolelta. Infran korjausvelan määrän kasvu tukee tätä linjausta. Isommissa kaupungeissa oman uudisrakentamisen määrää on pienennetty vastaamaan odotettua minimirakentamisen määrää.
Kunnossapidon osalta oma palvelutuotanto on keskitetty strategisesti tärkeimpiin kohteisiin. Näitä tyypillisesti ovat kunnossapitoluokitukseltaan korkealuokkaiset alueet kuten esimerkiksi kunta- ja kaupunkikeskustat tai matkailun kannalta merkittävät alueet. Keskustoista etäällä sijaitsevien kohteiden kunnossapito hankintaan pääasiassa ostosopimuksilla.
Organisaatioiden järjestämisessä on useassa kaupungissa ja kunnassa oman palvelutuotannon osalta on siirrytty aluetuotanto -tyyppiseen organisaatiomalliin turhien raja-aitojen poistamiseksi. Samanlaisia organisaatiorakenteita on lähdetty hakemaan suurempien kaupunkien infra-alan liikelaitoksissa ja yhtiöissä.
Hankintastrategiat harvinaisempia
Kuntien ja kaupunkien infra-alan hankintastrategiat ovat palvelustrategioitakin harvinaisempia. Hankintoja ei yleensä suunnitella systemaattisesti eikä pitkäjänteisesti. Ylemmällä tasolla asetetut tavoitteet eivät näy tehdyissä hankinnoissa juuri millään lailla. Seudullinen näkökulma jää lähes poikkeuksetta huomioimatta hankintoja kehitettäessä. Teknis-juridinen osaamisvaje on suuri ympäri maata.
Infran rakentamisen osalta palveluja hankitaan vielä hyvin perinteisesti yksittäisinä urakoina, joissa kaupunki toimii yleensä rakennuttajana. Hankinta- ja projektinjohtopalveluita käytetään jonkin verran oman resurssien täydentämiseksi. Sopimusten hallinta ja valvonta aiheuttavat paljon harmaita hiuksia tilaajille, koska sopimuksia on paljon ja käytännössä pelkällä hinnalla tehty kilpailutus aiheuttaa paljon sopimuksen aikana ristiriitoja.
Infran kunnossapidon osalta palveluita hankintaan suurimmaksi osaksi työurakointina. Alueurakat ovat vähitellen lisääntyneet, mutta suurimmaksi esteeksi niiden lisääntymiselle on ollut lähtötietojen puutteellisuus sekä tilaajan ja paikallisten urakoitsijoiden osaamispuutteet. Hankintaosaaminen ja -johtaminen nousevatkin hankintojen kehittämisen keskiöön.
Suunta selväksi ja pitkällä tähtäimellä
Mitä se yksi strategiapaperi sitten auttaa? Ei se paperi itsesssään, mutta päätöksenteon prosessin läpi vietynä pitkäjänteinen visio palvelujen järjestämisestä ja niiden ostamista antaa tukevan selkänojan koko toimia-alan kehittämiseksi. Mitkä toiminnat ovat kunnan toimivuuden kannalta keskeisimmät? Mitä palveluja tuotetaan itse ja mitä ostetaan ulkopuolelta? Mikä on optimaalinen henkilöstömäärä eri tehtäviin? Mitä osaamista tarvitaan tavoitetilanteessa ja miten nykyistä osaamista kehitetään? Miten nykyisiä työnkuvia muutetaan? Miten tavoitetilanteeseen päästään? Mikä on kunnan kokonaistalouden kannalta järkevin tapa ja kokonaisuus hankkia palveluja eri tuotteiden osalta? Miltä osin tehdään yhteishankintoja ja miten hankintasopimuksia kehitetään sisällöllisesti paikallisten toimijoiden kehittyminen mahdollistaen? Esimerkiksi näihin kysymyksiin tulisi kuntatekniikan palvelu- ja hankintastrategioiden vastata. Aikajänne strategioilla pitäisi olla yli valtuustokausien, mielellään 8-10 vuotta.
Selkeä ja yhteisesti päätetty tavoite tuo työrauhan työyhteisöön ja mahdollistaa toimintojen kehittymisen. Eiköhän laiteta nämä asiat kuntoon?
Timo Perälä työskentelee kaupunkien prosessien kehittämisessä yrittäen valottaa poikkihallinnollista vaikuttavuutta päätöksenteon tueksi. Perälä toimii yhdyskuntasuunnittelun, liikenteen, terveyden ja hyvinvoinnin sekä urheiluteknologian aloilla yhdistäen näiden elementtejä kestävämpien kaupunkiympäristöjen aikaan saamiseksi. Veropalauma kiinnostaa Perälää henkilökohtaisesti yhteiskuntatalouden vaikuttavuuden näkökulmasta.